Aiemmin olen lähinnä naureskellut kaikenkarvaisille blogeille ihmetellen kuka näitä jaksaa lueskella. Usein ei kukaan. Koinkin suuren valaistuksen, kun ymmärsin ettei pointtina välttämättä olekaan valtaisan suosion saavuttaminen vaan mainio tapa purkaa omia ajatuksiaan vain hieman päiväkirjaa julkisempaan muotoon.
Mikä ihmeen Polkien.blogspot.com? Niin, tämänkin sivuston on tarkoitus toimia lähinnä omana tuuletuskanavana ja toisaalta tien päältä viestetellessä ongelmana usein on, että 'olen vielä elossa' -tyyppistä tiedotusta on vaikea muuten kätevästi jakaa niille kaikille (äiti?) kiinnostuneille. Sellaisena tämä nyt toimikoon.
Halusin siis lähteä polkupyöräilemään jonnekin, missä en ole aiemmin ollut ja missä se olisi jännää. Olin lapsena varauksettoman viehättynyt Indiana Jones -elokuvista ja naapurista saamastani 20 kilon Tarzan-sarjakuvalehtipinosta. Niistä ajoista jäänyt seikkailuhengen tuoma lapsenomainen riemu uuden ja jännittävän kokemisesta ei vielä ole 23 ikävuoteen asti helpottanut juuri lainkaan.
Lähteminen on silti aina vaikeaa. Alla olevan kirjoittelin jo kesäyönä 2007, kun olin aivan varma lähtemisestäni polkemaan pidemmäksi aikaa jo syksyllä 2007. Tein taas helpon valinnan ja päätin lähteä vasta seuraavana kesänä parin kolmen kuukauden reissulle. Tuo naivi kirjoitus - kuten varmasti valtaosa muistakin teksteistäni tässä blogissa - sopii silti tähän päivään edelleen mainiosti. Naiveja nämä tekstit tullevat jatkossakin olemaan, koska en jaksa juuri päätäni vaivata sillä, onko teksti aikuismaista, kypsää ja korrektia. Olen mitä olen, ja muuksi muutunkin vain hitaasti.
Miksi ja muut epämääräiset selitykset
Nyökyttelyä ja hyväksyntää osakseen saava vastaus tietysti olisi, että tällaisten kokemusten kautta minusta tulee tulevaisuudessa parempi ammatissani. Se selitys kelpaisi todennäköisesti äidillenikin, mutta tottahan se ei ole. Monesti tällaisia näennäisen epärationaalisia ratkaisuja joutuu toisille ihmisille perustelemaan. Harvemmin kuitenkaan sitä, miksi kukin elämässään toistelee samoja arkirutiineita päivästä toiseen selvitäkseen arjesta sen kummemmin mitään kokematta lähinnä vain elämästä läpi päästäkseen.
Elämä tuntui itsellänikin vierivän mieletöntä vauhtia eteenpäin; kevät, kesä, vuosi, toinen... Kaikki ihan mukavaa, mutta mitä jos mukava ei riitä? Mukavaa on röhnöttää syksyisellä räntäkelillä lämpimän kodin turvassa sohvalla sumppimuki kädessä ja naureskella Dr Philin vieraille. Harmi, kun ei osaa olla oikein mihinkään tyytyväinen vaan kaipaa vielä jotain muutakin. Pidän jollain sairaalla tavalla myös Dr Philistä, ja Matlockista. Pahus kun ei sitäkään tule Yleisradiolta enää arkiaamuisin, muuten olisin saattanut joutua reissua taas vuodella tai parilla siirtämään. Vajaan kuukauden mittaisesta moottoripyöräreissustamme Visa Koivun kanssa Mongoliaan 2005 jäi melko ainutlaatuiset muistot, joten lienee sekin taustalla vaikuttamassa.
Polkupyörä on logistisesti loistava väline, joka kulkee tarvittaessa auton lavalla, junassa tai lentokoneessa. Mopolla matkailu on jopa liiankin nopeaa ja mahdollistaa mantereiden halkomisen päivissä. Huono vaihtoehto tällaiselle hätähousulle, joka ei ole koskaan ollut hyvä rauhoittumaan ainakaan päämäärätietoisilla matkoilla. Oman perverssin mielihyvän tuottaa jo pelkkä ajatus mantereen halkomisesta omin lihasvoimin. Tällainen matkailu, jossa Suomessa tienatut ja Kansaneläkelaitoksen lahjoittamat rahat menevät paikalliselle tasolle ravintola- ja hotellinpitäjille ja kauppiaille on mitä parhainta tulonsiirtoa. Lisäksi pyöräily on ekologisempaa ja siitä saa kuulemma hyvän perseen.
Miksi juuri nyt? Miksei. Ei töitä mistä irtisanoutua, ei sen suurempaa vastuuta mistään ja niukka reissurahastokin (opintolaina tappiin asti) kasassa. Tällaisia suurempia muutoksia vaativia asioita on pelottavan helppo aina vain lykätä eteenpäin. Aina tuntuu olevan joku hyvä syy, miksei juuri nyt sovi: koulua pitäisi saada eteenpäin, rahat ei riitä, kirjastolaina menee umpeen enkä löydä kirjaa mistään, jospa lähtisi vasta kun... Kohta huomaakin olevansa kolmekymppinen parin lapsen perheenisä joka jonottaa Ikean kahvilassa euron pehmiksiä muksuille. Pelottavaa kyllä, jonotan niitä jo nykyään - itselleni. Tuon muksuille jonottamisenkin mielelläni joskus kokisin, mutta ehkei ihan vielä. Liian paljon muuta koettavaa ennen. Vaikkapa turistiripuli 40 asteen helteessä maantien varressa kyykistellen?
